lauantai 20. lokakuuta 2012

Oi ihana julkisuus?

Suhteeni julkisuuteen on aika kaksipiippuinen, sitä haluaa - ja samalla ei toivo. Sitä tahtoo hallita, mutta samalla se ei ole omissa käsissään. En voi sanoa olevani mediaportto, mutta kyllähän aktiivinen esilläolo saattaa jollekkin antaa sellaisen kuvan.

Häkellyin kovasti, kun minulta kerran tultiin kysymään ravintolassa että "onks sulla se joku blogi?" Ihmisten kanssa kanssakäyminen on aika paljon erilaista kuin se että juontaa ohjelmaa mm. Silloin mietin itseäni lähinnä toimittajana, enkä niinkään esiintyjänä - mikä keikahtaa ihan päälaelleen esimerkiksi politiikan parissa. En ole yhtään omiani esimerkiksi paneeleissa, tai muissa vastaavissa tilaisuuksissa. Niin ikään esimerkiksi vaaliteltalla päivystellessäni en aktiivisesti ole myymässä itseäni, vaan jos ihminen haluaa tulla ottamaan kahvia, hän saa ottaa kahvia ilman että hänen täytyy kuulla minun vaaliteesini. Olen kuitenkin tämänkaltaisessa kampanjoinnissa kovin tuore, enkä siksikään kovin luontevasti esiinny jakamassa flyiereita kadulla.

Jos ajatellaan sitten Mediamunakkaan toimintaa, on tietenkin suotavaa että niitä ohjelmia joku katsoo. Sen toiminnassa joudutaan analysoimaan katsojalukuja ja klikkauksia, ja niitä yritetään hankkia - Katsojaluvut taas ovat ainoaa käypää valuuttaa esimerkiksi sponsoreille, jotka eivät halua ostaa "hyvää fiilistä" - ikävä kyllä.

Minun toiveeni ei ole nousta julkisuuden henkilöksi. Mutta ollessani aktiivinen minulle tärkeissä asioissa, joudun väkisinkin hyväksymään että minua tullaan tunnistamaan kaduilla.

Julkisuuden ikävin puoli on se että sitä ei voi hallita. Toisaalta julkisuus voi tapauskohtaisesti lähteä elämään ihan omaa elämäänsä - esimerkiksi suositun nettivideon muodossa. On sanottu että ei ole kuin hyvää julkisuutta, ja niinhän se onkin. Kaikki julkisuus ei kuitenkaan ole yhtä hyvää, eikä se tunnu yhtä hyvältä. Esimerkiksi nettikiusaaminen on ajasamme huolestuttava ilmiö, ja sen seurauksia eivät lapset ihan aina tajuakkaan.

Tosin: olisi tekopyhää väittää ettemme me aikuiset koskaan kiusaa ketään. Me kaikki olemme kiusaajia.


Kirjoittaja juontaa mm. musiikkiohjelma Ratsiaa, kaapelitelevisiossa.

2 kommenttia:

  1. Samoilla fiiliksillä. Olen aina miettinyt, että olisi kiva olla jonkun tietyn "skenen" julkkis, ei niinkään koko kansan. Eli vaikkapa tietyn harrastuksen tms. parissa olevien ihmisten tuntema, mutta muuten saisi liikuskella rauhassa.

    Ihminen on kummallinen hahmo. Tavallaan sitä toivoo huomiota, mutta sitten kun sitä saa liikaa/väärässä paikassa, niin se käy kyrsimään.

    VastaaPoista
  2. Kyllähän meissä on eroja tässäkin asiassa - onhan joku jopa valmis menemään big brother taloon saadakseen oman hetkensä julkisuudessa.. :)

    VastaaPoista